20.4.2024

Vuonna 1938 23-vuotias Orson Welles luki amerikkalaisella CBS-radiokanavalla H.G. Wellsin romaania Maailmojen sota. Kuunnelma kuitenkin oli sovitettu niin, että sen kaksi ensimmäistä osaa koostui kuvitteellisista uutistiedotteista. Tästä seurasi kohu panikoivista amerikkalaisista, jotka uskoivat oikeasti marsilaisten hyökkäykseen. Todellisuudessa tämä paniikki oli enemmän tai vähemmän sanomalehtien keksimä ilmiö, koska radio oli pikku hiljaa voittamassa painetun uutismedian kansan suosiossa, mutta Wellesistä joka tapauksessa tuli tämän jälkeen kuuluisa tarinankertoja. Muutama vuosi myöhemmin Welles ohjasi Citzen Kanen, tehden hänestä elokuvateollisuuden legendan.

Halloweenina 1992 Britannian julkinen yleisradioyhtiö lähetti televisiosta erikoisjakso Ghostwatchin, jossa mennään tutkimaan aaveen riivaamaa kotia ja saa aaveen riivaamaan jopa BBC:n studion. Jakso esitettiin suorana lähetyksenä, vaikka oikeasti se oli kuvattu etukäteen. Jakson alussa ja lopussa toki ilmoitettiin kaiken olevan fiktiota, mutta kaikki eivät katsoneet lähetystä heti alusta, eikä tähän aikaan voinut avata somea tarkistaakseen asiaa. Monet katsojat oikeasti uskoivatkin jakson tapahtumien olevan totta, ja BBC tulvi huolestuneista puheluista. Ongelmana tässä tosin oli, ettei BBC:llä oltu valmistauduttu tällaiseen vastaanottoon: puhelinvastaajia oli vain viisi, ja puheluita tuli niin massiivinen määrä, että monet joutuivat vain kuuntelemaan varattua linjaa. Tämä sai ihmiset uskomaan vielä vahvemmin, että jotain kamalaa on tapahtunut.

Ghostwatchin aiheuttama kohu oli valtava, vaikka sen suurin ongelma taisikin olla, että vanhemmat antoivat lastensa katsoa heille sopimatonta ohjelmaa. Lähetystä seurasi kuitenkin yksi surullinen tapaus, kun 18-vuotias erityisnuori sai aaveista pakkomielteen ja teki itsemurhan. Kohun vuoksi ohjelman esitys oli kielletty seuraavat 10 vuotta, eikä sitä ensi-iltansa jälkeen ole esitetty Britannian televisiossa kertaakaan uudestaan. Vasta paljon myöhemmin internetissä projekti on saanut myös paljon positiviista huomiota.

Ghostwatchissa oli kyse mockumentarysta, feikkidokumentista, jotka yleistyivät televisiossa 80-luvulta alkaen. Kaikki mockumentaryt eivät ole kauhuteemaisia, vaan voivat olla myös humoristisia (oma suosikkini tällä hetkellä on hulvaton Cunk on Britain ja siihen liittyvät muut projektit).

Jäljelle jäi vain videonauha

Vuonna 1999 tullut indie-elokuva Blair Witch Project alkaa prologitekstillä: lokakuussa 1994 kolme elokuva-alan opiskelijaa katosi Marylandissa sijaitsevaan metsään kuvatessaan dokumenttia, ja vuosi tämän jälkeen heidän jäljiltään löytyi vain videonauha. Tämän jälkeen itse elokuva eli kyseinen tallenne lähtee pyörimään, ja se näyttää juuri siltä, miltä metsässä kuvatun opiskelijaprojektin olettaisi näyttävänkin. Elokuvassa ei missään vaiheessa näytetä hirviöitä tai mitään sellaista, mikä tuntuisi liian epäuskottavalta. Viimeisessä kohtauksessa yksi opiskelijoista seisoo liikumatta kasvot seinää kohden toisen kiljuessa paniikissa taustalla, kunnes kamera tippuu maahan ja elokuva loppuu.

Tätä kutsutaan found footageksi, löydetyksi materiaaliksi, ja se assosioidaan erityisesti pseudo- ja feikkodokumentteihin. Ennen elokuvaa vastaavaa tyyliä käytettiin kirjeromaaneissa, kirjeistä ja kirjeenvaihdosta rakennetuista romaaneissa, ja tämä oli suosittua etenkin kauhukirjallisuudessa. Esimerkiksi H.P. Lovecraftin Cthulhun kutsu esitetään jo kuolleen kertojan papereista löytyneenä materiaalina. Vastaava kirjoitusperinne ei ole kadonnut mihinkään vaan saanut internetissä uusia, kollektiivisiampikin muotoja.

Blair Witch Project tuli sopivaan aikaan ja se pystyi käyttämään tehokkaasti internetiä markkinoinnissa. Täytyy ottaa huomioon, että vuonna 1999 ei ollut Wikipediaa tai muutakaan tehokasta tapaa tarkistaa faktoja – jos joku halusi etsiä lisätietoa näistä kadonneista henkilöistä internetistä, hän todennäköisesti päätyi projektin omille nettisivuille. Näillä sivuilla luonnollisesti esiteltiin tapahtumat tosina, ja lisäksi potentuaalinen katsoja sai vielä lisää tietoa tästä mystisestä tapahtumasta. Blair Witch siis rakensi itselleen internet-fandomin aikana, kun tämä oli vielä hyvin harvinaista.

Tämän hypen vuoksi osalle itse elokuva saattoi olla pettymys, koska noitaa ei koskaan näytetä eikä katsoja saa selville mitään uutta, mutta tämän markkinoinnin vuoksi moni oikeasti uskoi kyseessä olevan tositapahtumiseen perustuva dokumentti. Mikäli siis nykypäivänä elokuvan katsoo, se kannattaa katsoa tietystä metanäkökulmasta – muuten se voi olla jokseenkin hämmentävä ja tylsäkin, vaikka tosin viimeinen kohtaus on omasta mielestäni edelleen karmiva. Elokuvaa on joka tapauksessa kiittäminen myöhemmästä found footage -buumista.

80- ja 90-luvulla Hollywoodin kauhuelokuvat olivat pitkälti säikyttelyyn ja goreen luottavia sarjamurhaajaelokuvia. Blair Witch oli aivan erilaista kauhua, ja se myös sattumalta julkaistiin samaan aikaan japanilaisen Ringin kanssa (Ring tuli Japanissa noin vuosi aiemmin). Ring popularisoi japanilaisen kauhun lännessä ja Blair Witchin tavoin inspiroi elokuvantekijöitä tekemään hillitympiä kauhuelokuvia, jotka antavat enemmän tilaa katsojan mielikuvitukselle. Sekä Ring että Ju-on (Kauna) saivat amerikkalaiset versioinnit.

Blair Witchin erityisyys ei kuitenkaan ollut vain muka metsästä löytyneessä videonauhassa, vaan sen transmediallisessa kerronnassa. Samaa tyyliä käytettiin myös japanilaisessa Noroi-kauhuelokuvassa: elokuvan kirjailijana työskentelevä päähahmo ylläpiti blogia ja hänen kustantajalleen oli tehty kotisivut. Realismin lisäämiseksi päähahmolle oli tehty faniblogikin – 2000-luvulla blogikirjoittajat olivat omanlaisiaan netti-idoleita, joten tällainen olisi ollut hyvin luontevaa oikeastikin. Nämä elokuvaan liittyvät sivuprojektit julkaistiin jo ainakin kaksi vuotta ennen elokuvan ensi-iltaa, ja niitä päivitettiin aktiivisesti koko tämän ajan.

Internet vie sielusi

90-luvun lopun ja 2000-luvun J-kauhussa niin sanottu teknokauhu korostui teknologian kehittyessä ja internetin yleistyessä. Esimerkiksi Ring, Kairo (Pulse) ja Suicide Club kaikki osuvat tälle ajalle ja käsittelevät aikansa uhkakuvua omasta näkökulmastaan. Vaikka teema ei olekaan mikään japanilainen keksintö, on sitä mielestöni kuitenkin käsitelty huomattavasti henkilökohtaisemmasta näkökulmasta kuin esimerkiksi Hollywoodin Terminaattoria.

Aikanaan internetissä oli tyypillistä lähettää kavereille erilaisia tositarnoina kirjoitettua kauhutarinoita sähköpostin välityksellä, ja tietenkin ideana oli myös lähettää tarina eteenpäin. Näitä sekä keskustelupalstoille kirjoitettuja tarinoita voisi kutsua niin sanottujen creepypastojen esivaiheeksi, ja 90-luvun lopulla kotisivujen yleistyessä kirjoittajat pystyivät lisäämään tarinoihin syvyyttä esimerkiksi linkeillä ja valokuvilla: luolastoa tutkivista kaveruksista kertova vuonna 2001 julkaistu blogi Ted the Caver sai erityistä suosiota, ja tarinan aitoutta spekuloitiin vielä pitkälle 2000-luvulle.

Myöhemmin creepypastojen suosio kasvoi reippaasti, ja erityisesti kirotut videopelit tuntuivat olevan suosittuja aiheita. Joidenkin tarinoiden ympärille on rakennettu SCP Foundationin kaltainen massiivinen fanilorekin, jonka rakentamiseen kuka tahansa voi osallistua. Itse olin mukana vuoden 2023 Ropeconissa mukana SCP-teemaisessa pöytäroolipelissä, ja on hassua ajatella tämän saaneen alkunsa 4chan-postauksesta.

Myös Japanissa anonyymien postaajien kirjoittamilla nettikauhutarinoilla on hyvin pitkä perinne, ja nykyään niistä on varsin helppoa löytää käännöksiäkin. Viime vuosina myös feikkidokumenttien suosio on kasvanut – tästä lienee kiittäminen YouTubea ja sen Fake Documentary Q -kanavaa, jonka laatu erityisesti amatööriprojektiksi on hyvin korkea. FDQ:n videot käsittelevät hyvin arkisiakin asioita, ja lisäksi yleisö saa erilaisia johtolankoja tarinan seuraamista varten. Japanissa nuoria ja nuoria aikuisia kiinnostaa yhä enemmän internetin tarjoama sisältö televisio sijaan, mutta tämä feikkidokumenttien formaatti on myös päätynyt japanilaiseen televisiotuotantoon ja synnyttänyt uuden kauhubuumin.

Mauton ja hajuton viihdetelevisio

Mikään ei japanilaisessa televisiossa voisi olla tylsempää ja kunnianhimottomampaa kuin viihdeohjelmat, joissa julkkikset teennäisesti ihastelevat jotain äärimmäisen tavallista ja arkipäiväistä asiaa. Joskus ohjelmat tuntuvat vähän jopa viihdeteollisuuden rinkirunkkaamiselta, jota tavallisten ihmisten ei edes kuulukaan ymmärtää.

Yksi syy löytyy tuottajista, sillä julkkisten esiintymisiin laitetaan paljon rahaa, mutta muuhun sisältöön ei panosteta. Tutkija Kenichiro Mogi (joka lännessä tunnetaan parhaiten Ikigai-kirjastaan…) kirjoitti vuonna 2016 blogissaan, miten japanilainen anime ja viihdetelevisio eroavat toisistaan kuin yö ja päivä: siinä missä Your Namen kaltainen anime on aidosti laadukasta, japanilainen televisio on laadultaan surkeaa eikä esimerkiksi sosiaalista kritiikkiä näe viihteen seassa ollenkaan.

Ei siis ole ihme, että viihdetelevisiosta on toisaalta tullut oiva modernien feikkidokumenttien teema. TV-tuottaja ja ohjaaja Tokio Oomorin teokset ovat viihdyttäneet internet-kansaa 2020-luvulla, kun hänen komediapari A-massolle kirjoittamansa kahden jakson erikoislähetys A-masso no Ganbare Okusamasso! sai internetin innostumaan ja spekuloimaan jaksojen sisältöä somessa.

Oomori on minua jonkin verran nuorempi, ja hän on kasvanut japanilaisen television parissa. Hän on puhunut televisio-ohjelmien ominaispiirteestä – simppelistä ja helposti ymmärrettävästä viihteestä – mutta hän itse tunsi nuorena vetoa vaihtoehto-ohjelmiin kuten feikkidokumentti Housou Kinshiin (”Lähetys kielletty”) ja Vermilion Pleasure Nightiin, joka oli tavallista viihdeohjelmaa radikaliimpi ja surrealistisempi sisällöltään. Kuten FDQ:n porukka, hän on hyvin mieltynyt arkisten asioiden kuvaamiseen creepymässä kontekstissa.

A-masso on ihan oikea komediapari, joka on debytoinut jo vuonna 2010. Okusamassossa ei siis sinänsä ole mitään outoa: suositun TV-ohjelman pesiaalilähetyksen tarkoituksena oli lähettää viihdeteollisuuden ”tungettelevia vaimoja” auttamaan tavallisia japanilaisia äitejä selvitytymään arjessa. Tämä on hyvin tyypillistä viihdetelevision sisältöä, ja sitä mainostettiin ”sydämellisenä viihdeohjelmana täynnä naurua ja kyyneleitä”.

Ensimmäisessä jaksossa ääninäyttelijä Tomoko Kaneda esiintyy omana itsenään ja menee ”häiritsemään” suurperhettä, jossa äiti on mennyt uudestaan naimisiin. Äidillä menee kaikki aika arjen pyörittämiseen, joten Kaneda tulee auttamaan häntä ja äiti pääsee esimerkiksi kampaajalle sekä shoppailemaan uusia vaatteita.

Katsoja kuitenkin pikku hiljaa tajuaa, että perheessä ei ole kaikki kunnossa, vaikka tähän ei missään vaiheessa reagoida millään tavalla: tyypilliseen viihdeohjelman tapaan A-masson reaktiot näytetään ruudulla koko ajan.

Vanhimman tyttären ja isäpuolen välillä on selvästi kulissien takana suhde, ja tästä tietoisen oloinen ainoa veli on hyvin sulkeutunut. Höseltävä Kaneda pesee innosta puhkuen kylpyhuoneen lattiaa selvistä veritahroista, joita väitetään melonitahroiksi, mutta kukaan ei sano tästä mitään vaan hämmästelee esiteltävän siivoustekniikan tehoa. Sisarukset vievät perheen mäyräkoiran lenkille ja heidän välilleen tulee riitaa: tämän jälkeen vanhin tytär valmistaa jauhelihapihvejä, joita kaikki muut paitsi selvästi epämukavaksi itsensä tunteva isä syövät ihaillen. Koiraa ei tässä vaiheessa enää nähdä. Kun viimeisessä kohtauksessa perheen äiti esitellään perheelle muodonmuutoksensa jälkeen, vanhin tytär tuijottaa häntä murhaavasti sekä lukee ”koskettavan” kirjeensä äidilleen, jättäen katsojan huolestuneeksi äidin kohtalosta.

Toisessa jaksossa mennään syrjäiseen kylään, jossa asuu äiti, isä ja heidän teini-ikäinen tyttärensä. Tämän jakson ”höselönä vaimona” toimii räväkkä ja ekstrovertti koomikko Buruma Konno, jolla tuntuu olevan vaikeuksia piilotella ihmetystään perheen outoja tapoja kohtaan: äiti selittää radioaaltojen haitallisuudesta, jonka vuoksi hän sulki koko perheen puhelinliittymät muuton yhteydessä (tästä huolimatta jostain syystä perheen sähkölasku on todella suuri). Perhe myös kuuluu kylän ”johtajan” seuraajiin kuten muutkin kyläläiset, ja Konno yrittää parhaansa nyökytellä ymmärtäväisesti äidin kertoessa, miksi he pitävät tämän miehen valokuvaa makuhuoneessa kaikkein korkeimmalla paikalla.

Konnon halutessa mennä suljettujen ovien takana olevaan huoneeseen perheen äiti käskee häntä tiukkaan sävyyn lopettamaan – tämä kuitenkin esitetään ohjelmassa humoristisessa valossa, koska Konno on tungettelevalla persoonallaan aiheuttanut äidille vaivaa. Perheen sulkeutunut tytär yrittää karata kotoa ja hänen itkiessä hysteerisesti ruudulla näkyy viihdeohjelmille tyypilliset, suurikokoiset kirjaimet ihmetellen tapahunutta. Isä ja äiti valmistaa manjuja, joiden täyte voidellaan isän ”erikoisöljyllä”.

Viimeisessä kohtauksessa kyläläiset tulevat perheen kotiin, kaikki pukeutuneina valkoisiin (tyypillisesti kultteihin assosioitu piirre). Konno on tässä vaiheessa jo hyvin väsynyt esittämään kohteliasta, eikä halua syödä manjuja, jotka vaikuttavat muiden käytökseen oudosti. Yhteisön johtaja kehottaa tyttären kanssaan yläkertaan – hänet on valittu yhteisön temppelineidoksi ja hänen tulee esittää ”erityistanssi” – ja Konno ihmettelee, eikö muut saa katsoa esitystä. Hetken kuluttua yläkerrasta kuuluu tytön kirkaisu, jolloin Konno haluaa mennä katsomaan kaiken olevan kunnossa, mutta muut kyläläiset vannovat kaiken olevan hyvin. Tämän jälkeen Konnon onkin aika päättää ohjelma ja suunnata kohti seuraavia seikkailujaan.

Molempiin jaksoihin kuuluu myös erillinen, jälkikäteen näytettävä uutislähetys, joissa kerrotaan jaksoihin liittyvistä tapauksista: ensimmäiseen jakson lähetyksen uutinen kertoo murhatusta perheenäidistä, ja isä epäilee vanhinta tytärtä. Toisen jakson uutinen kertoo kuolleena löytyneestä tytöstä kylässä, sekä kannabiskasvattamosta hänen perheensä kotona. Jaksojen vastaukset sekä niin sanotut punchlinet siis löytyvät näistä uutislähetyksistä, jotka eroavat viihdetelevision äänekkäästä pop-meiningistä radikaalisti.

Katsoja voi yhdistellä paljon erilaisia johtolankoja, joita hienovaraisesti tuodaan esille: esimerkiksi syy absurdin suurelle sähkölaskulle ja ”kielletylle huoneelle” löytyvät perheen kannabiskasvattamosta, ja eräässä kohtauksessa tyttären suusta putoaa yhtäkkiä takahammas (säännöllisen kannabiksen käytön oire). Äiti suhtautuu tähän pelottavan neutraalisti.

Feikkidokumenteista ja found footagesta kiinnostuneet ihmiset haluavat usein olla osallisena johtolankojen yhdistelyssä, joten tällaisten vihjeiden tiputtelu on tärkeää. Ylipäätään tämä on olennainen osa J-kauhua, kun Kiyoshi Kurosawan vuoden 1997 elokuva Cure toimi suunnannäyttäjänä Ringin ja Kaunan kaltaisille elokuville.

Oomorin toinen teos Kono Tape Mottenai Desu ka? (”Onko sinulla tämä video?”) esitettiin TV Tokyon erikoisjaksona tarkoituksena juhlia televisiolähetyksen 69-vuotista taivalta Japanissa. Juontajina toimivat julkkikset Seiko Ito sekä Hiroe Igeta. Koska aikoinaan televisiokanavat eivät kuitenkaan tehneet erityisen hyvää työtä materiaalin säilyttämiseksi, ovat monet lähetykset jääneet jonkun kotona nauhoitettujen VHS-tallenteiden varaan. Kono Tapen premissinä siis oli, että katsojat lähettäisivät omia tallenteitaan, ja kahden jakson aikana katsotaan 80-luvulla esitettyä viihdeohjelmaa, Ichiro Sakatani no Midnight Paradisea (”Ichiro Sakatanin keskiyön paratiisi”).

”Mippara” on tyypillinen Showa-ajan viihdeohjelma, jossa keski-ikäinen mies (Sakatani) istuu keskellä ja laukoo seksistisiä kommentteja nuoremmille naisvieraille. Myös taustalla olevat naiset kuvataan esineellistävästi, josta myös Kono Tapen Z-sukupolvea edustava Igeta kommentoi kriittiseen sävyyn. Ohjelman aikana esitetään julkkisvieraille kysymyksiä sekä katsotaan katsojien lähettämiä kotivideoita.

Videot eivät periaatteessa liity toisiinsa mitenkään, mutta niissä voi nähdä creepyjä toimintahäiriöitä sekä tarkkaan katsoessa havaita vauvan tai vauvan rattaat. Mitä pidemmälle ohjelma etenee, sitä enemmän Sakatanille ja toisille juontajille vaikuttaa tulevan pätkittäisiä poissaolokohtauksia, ja lopulta heidän jutuissaan ei tunnu olevan mitään järkeä, vaikka he vaikuttavat ymmärtävän toistensa keskustelua hyvin. Myös Kono Tapen Igeta ja Ito näyttävät pikku hiljaa menettävän järkensä…

Kono Tapen olennainen osa oli myös mainostaminen somessa, ja alkuun tämä sisältö oli hyvin tavallista – jonkin ajan kuluttua someen postatuissa valokuvissa saattoi kuitenkin tarkkaan katsoessa nähdä kummitusvauvan varpaat tai sormet. Tällainen esimateriaali aiheuttaa keskustelua somessa ja saa katsojat innostumaan tulevasta jaksosta.

Oomorin kolmas teos SIX HACK esittää viihdeohjelmaa, jossa harjoitetaan modernille, menestyvälle ihmiselle tarvittavia taitoja. Nämä vinkit vain ovat hieman outoja, ja opettavat esimerkiksi niin sanottua gaslightaamista sekä provosoimaan ihmisiä tahallaan sosiaalisessa mediassa. Tämä todennäköisesti parodioi oikeaa ilmiötä: Japanissakin on kiinnostuttu niin sanotusta väittelykulttuurista, jossa tarkoituksena on sivistyneen keskustelun sijaan ”voittaa” vastapuoli argumenteilla sekä saada tämä hyväksymään oma kanta oikeana mielipiteenä.

Tietysti tällaisen sisällön esittäminen televisiossa on aiheuttanut hämmennystä, jos ei ole tajunnut kyseessä olevan performanssi. Lisäksi ohjelmassa aletaan puhumaan ”No Eyes” -nimisestä salaliitosta sekä näytetään surrealistisia, tekoälygeneraattorilla tehtyjä videoita. Kolmas jakso on jo hyvin hämmentävä.

Ohjelmaa olisi pitänyt esittää kuuden jakson verran, mutta se lopetettiin kolmannen jakson jälkeen. Tämä jätti katsojat hämmentyneeksi, koska oli epävarmaa, oliko myös lopettamispäätös vain performanssi vai ihan oikea asia, koska sisältö saattoi oikeastikin olla liikaa televisioon. Oli tämä totta tai ei, tapaus esitettiin niin, että kulissien takana tapahtui jotain.

Oomorin uusinta tuotantoa, Futsujoa (”Manaus”), en ole nähnyt. Se kuitenkin toimi samalla tavalla kuin kolme edellistä teosta, ja sen voi jakaa kolmeen osaan: ennen ensiesitystä tapahtuneeseen somekampanjoitiin, itse lähetykseen sekä jälkikäsittelyyn sosiaalisessa mediassa. Tämä vaikuttaisi toimivan hyvänä kaavana feikkidokumenttien julkaisuun.

Näistä katsomistani teoksista pidin itse eniten Okusamassosta. Se ei missään vaiheessa lakkaa esittämästä olevansa viihdeohjelma ja vedä mukaan esimerkiksi yliluonnollisia teemoja, vaikka katsoja tajuaakin ilmassa olevan jotain erittäin outoa ja epämukavaa. Erityisesti toisen jakson aikana epämukavuus kasvaa kasvamistaan. Se ei myöskään kuvaa 20 tai 30 vuotta sitten tapahtuneita asioita, vaan nykypäivän perhe-elämää.

Työpaikkakiusatun kosto

Pääsiäisen tienoilla törmäsin somepalvelu X:ssä ketjuun, jossa aloittaja kertoi televisiota katsoessaan säikähtäneensä Hatsukoi Harassment -nimisen romanttisen komedian traileria: tässä viattoman (jokseenkin kehnon) oloisessa draaman TV-mainoksessa ruudulle ilmestyi yhtäkkiä hetkeksi mustavalkoinen kuva tuntemattomasta henkilöstä, mutta sarjan X-tilille julkaistun trailerissa tätä ei ole. Tämän jälkeen sometilillä tapahtui kummia, ja tilille postattu video sarjan ohjaajasta lyömässä ja potkimassa yhtä sarjan työntekijöistä poistettiin.

Tarkat löysivät piilotettuja viestejä ”Suganuman kirouksesta” virallisista ohjelmakuvauksista, ja vastaavia vihjeitä tiputeltiin pikku hiljaa ennen itse sarjan ensi-iltaa. Sivuilla varoitettiin, että mikäli katsoja huomaa katselulaitteessaan toimintahäiriöitä jakson katselun aikana, tulisi katsominen lopettaa välittömästi. Tällainen sarjan viraalikampanjointi toimii Japanissa, jossa somea käytetään hyvin aktiivisesti.

HatsuHaraa esitettiin virallisilla sivuilla ”Reiwa-ajan romanttisena komediana” ja seuraavana suurten draamapalkintojen potentiaalisena voittaja. Juoni on hyvin kliseinen: päähenkilö saa unelmiensa työpaikan, mutta pian hänelle kuitenkin selviää, että hänen uusi pomonsa on hänen kouluaikainen ensirakkautensa. Kaiken lisäksi tästä mehestä on muotoutunut valta-asemaansa väärinkäyttävä hirviöpomo. Luonnollisesti päähenkilö kuitenkin tekee mieheen vaikutuksen ja heidän välilleen syntyy helliä tunteita... Mutta tämä ei oikeastaan ole HatsuHaran pointti, sillä kyse on oikeasti ”draamasta draaman sisällä”.

On sanomattakin selvää, että HatsuHara sellaisenaan ei todellakaan mitään palkintoja voittaisi. Romanttisten komedioiden fanit ovat kyllästyneet näkemään komeita ja ylimielisiä miehiä, joiden käytös selitetään traagisella menneisyydellä. Tällaiset juonikaaret ovat ennalta-arvattavia ja vanhanaikaisia, ja koko työpaikka-ahdistelun teema käsitellään äärimmäisen kevyesti – tällaista sarjaa ei voisi mitenkään kutsua ”Reiwa-ajan romanttiseksi komediaksi”, koska erityisesti Z-sukupolvelle suunnatut Reiwan sarjat ovat huomattavasti tiedostavampia.

Oikeasti HatsuHara kertookin sarjan apulaisohjaaja Suganumasta, joka teki itsemurhan jouduttuaan pääohjaajan häirinnän kohteeksi. Kuten uusien TV-sarjojen kanssa on usein tapana tehdä, ennen jakson alkamista näytetään lyhyt spesiaalijakso, jossa näyttelijät sekä ohjaaja kertovat sarjasta ja sen tekemisestä. Tarkkasilmäiset huomaavat, että haastatteluiden taustalla ohjaaja potkii, lyö ja huutaa apulaisohjaaja Suganumalle, mutta kukaan ei näytä puuttuvan tähän. Kohtauksessa, jossa juhlitaan viimeisen jakson saamista pakettiin, nähdään taustalla Suganuman hautajaiskuva ja henkilökunta ohjaajaa lukuunottamatta vaikuttaa vaivaantuneelta.

Suganuma päätyykin kummittelemaan itse debyyttijaksoon: aluksi hän aiheuttaa vain pieniä toimintahäiriöitä, mutta pikku hiljaa jakson edetessä hän näkyy yhä selvemmin taustalla eikä häntä voi olla huomaamatta. Lopulta hän ottaa jakson täysin haltuunsa, näyttää sarjan valokuvia ihmisistä (jotka todennäköisesti myös tekivät itsemurhan työpaikka-ahdistelun vuoksi) sekä kertoo katkeruudestaan ohjaajaa kohtaa suoraan, vannoen pilaavansa koko sarjan tuotannon. Viimeisessä kohtauksessa hänen kasvonsa ilmestyvät ruudulle ja hän sanoo ”sinäkin olet syyllinen”. Lopputekstit lähtevät pyörimään ja taustalla kuuluu ääniraita, jossa ohjaaja puhuu vähätellen sarjan teemasta.

Toisin kuin Oomorin viihdeohjelmaperformanseissa, HatsuHaran kauhuosuus ei ole millään tavalla hienovarainen. Toisaalta kirouksen takana ole mikään tuntematon entiteetti, joka jättäisi jotain katsojan mielikuvituksen varaan. Suganuma on hyvin suora viestissään ja hänen motiivinsa tulevat selvästi esille, ja katsoja voi tuntea empatiaa häntä kohtaan. Hänen käyttämänsä metodit ovat kauhun näkökulmasta melko huonolaatuisia ja naurettaviakin, mutta toisaalta koko sarjakin on yhtä surkea vailla minkäänlaista yritystä. Hulu esittää jaksosta myös ”puhdistettua” versiota – en tosin näe tämän version tarjoavan oikein mitään muuta kuin fanipalvelua niille, jotka sattuvat pitämään sarjassa näytelleistä idoleista.

Jos aave on kuitenkin liian karski kirouksensa kanssa, onko hänen viestinsä niin sanotusti ”liian cringeä” ja ihmiset eivät enää keskity todelliseen ongelmaan? Pitääkö ihmisen kuolleenakin noudattaa tietynlaisia sosiaalisia sääntöjä, että hänet otetaan vakavasti? On hyvin tyypillistä, että esimerkiksi vähemmistöiltä vaaditaan tietynlaista, valtaväestön hyväksymää käytöstä, että heidän kohdallaan voitaisiin edes harkita ihmisarvoista kohtelua.

Ei varmasti ole sattumaa, että jakso julkaisiin juuri ennen huhtikuuta. Toisin kuin Suomessa, Japanissa nimittäin kouluvuosi loppuu ja alkaa maalis-huhtikuun vaihteessa – tämä tarkoittaa, että opiskelijoita on juuri valmistunut valmiina työelämään, ja juuri vastavalmistuneet ovat suuressa riskissä päätyä valta-asemaansa väärinkäyttävien pikkupomojen uhreiksi. Hatsukoi Harassment ei siis vain ole feikkisarja, joka on naamioitu romanttiseksi komediaksi, vaan se on oikeastaan valistava video, joka on naamioitu feikkisarjaksi.

HatsuHaran ohjaajaksi paljastui Taro Miyaoka, joka kertoi haastattelussa saaneensa inspiraation teokselle Kono Tapesta sekä Fake Documentary Q:sta. Tämä on varsin jännää, koska FDQ on indieprojekti, jonka inspiraatio on taas tullut televisiosta ja analogisesta kauhusta. Nyt on siis sen vuoro vaikuttaa taas televisiotuotantoon.

Feikkidokumentteja ja -sarjoja tullaan Japanissa varmasti näkemään vielä enemmänkin, ehkäpä jossain vaiheessa kyllästymiseenkin asti. Ne ovat kuitenkin tällä hetkellä tervetullut lisäys japanilaiseen televisiotuotantoon, joka on häviämässä internetin suosiolle. On mielenkiintoista nähdä, miten Blair Witchin kaltaisista internet-ilmiöistä on päädytty tähän pisteeseen. Transmediallinen kerronta tapahtuu nyt somessa, missä viraali-ilmiö voivat levitä hyvinkin nopeasti.

Jos on kiinnostunut modernista psykologisesta J-kauhusta, joka antaa katsojalle mahdollisuuden yhdistellä johtolankoja toisiinsa, on vielä mahdollista käydä katsomassa suomalaisen elokuvalevittäjä TabiCinen tänne tuoma The Good Father. Elokuvassa on joitain yliluonnollisia elementtejä, mutta kiroukset ja sarjamurhaajat ovat vaihtuneet arkisimpiin tekijöihin.